Korkein hallinto-oikeus antoi 29.11.2018 päätöksen (KHO 2018:161), joka koski kiinteistön enimmäisarvoa kiinteistöverotuksessa arvostamislain 32 §:n perusteella. Säännöksen mukaan käyvällä arvolla tarkoitetaan hieman yksinkertaistaen sitä käypää arvoa, joka omaisuudella on omistajan hallussa (ns. taloudellinen käyttöarvo) tai omaisuuden todennäköistä luovutushintaa, jos se on taloudellista käyttöarvoa suurempi. Säännöksen sanamuotoa muutettiin aikaisemmin voimassa olleista varallisuusverolain vastaavista säännöksistä, vaikkakin lain esitöiden mukaan säännöksen tarkistuksella ei ollut tarkoitus muuttaa noudatettua soveltamiskäytäntöä. Aikaisemmin käypä arvo perustui kylläkin yleisesti ottaen taloudelliseen käyttöarvoon, mutta enimmäisarvon muodosti pelkästään todennäköinen luovutushinta.

Nyt annettu päätös jatkoi aikaisemmassa päätöksessä (KHO 2014:128) valittua kantaa, joka perustui arvostamislain sanamuodolle eikä lain esitöissä esitetylle toteamukselle, jonka mukaan aikaisempaa käytäntöä ei ollut tarkoitus muuttaa. Oikeuslähdeopillisesti asia ratkaistiin oikein, koska vahvasti velvoittavalle oikeuslähteelle (lain sanamuodolle) annettiin etusija heikosti velvoittavaan (esityöt) nähden. 

Siitä huolimatta voidaan kysyä, onko lopputulos järkevä. Perustuslain mukaan verovelvollisuudesta ja veron suuruuden perusteista tulee säätää laissa. Lain säännösten tulee olla sillä tavoin tarkkoja, että lakia soveltavien viranomaisten harkinta veroa määrättäessä on sidottua harkintaa. Nyt otettu kanta tarkoittaa sitä, että riippumattomalle taholle maksettu ostohinta ei muodosta kiinteistön arvostuskattoa, vaan siihen vaikuttaa myös esim. kiinteistön ostajan saamat vuokratulot. Samalla KHO kuitenkin painotti, että riippumattomalla ostohinnalla on merkitystä myös taloudellista käyttöarvoa arvioitaessa, mutta epäselväksi jää se, miten se otetaan huomioon. Tarkastellussa tapauksessa kiinteistön ostohinta oli 250.000 euroa, mutta taloudelliseksi käyttöarvoksi ja siten maksimiarvoksi arvioitiin kuitenkin 400.000 euroa, minkä arvon perusteella kiinteistövero määrättiin. Laskentaperusteet eivät päätöksestä ilmene. Epäselväksi jää, millä perusteilla Verohallinto voi jatkossa määrittää taloudellisen käyttöarvon muutoin kuin arvioimalla sen kokonaisharkinnan pohjalta. Tilanne on hankala, kun subjektiivinen kokonaisarvostus asetetaan objektiivisen riippumattoman kauppahinnan edelle. Päätös näyttäisi antavan Verohallinnolle valtuudet arvioverotukseen, mikä ei vastaa perustuslain vaatimuksia.

Molemmat tässä mainitut KHO:n päätökset ovat äänestyspäätöksiä ja tuore päätös sisältää jopa kolme eri kantaa (2+1-2 päätös). Ratkaisuvaihtoehdot ovat siten olleet kaikkea muuta kuin selviä KHO:ssa. Olisiko perimmäisenä syynä tähän omituiseen lopputulokseen se, että lakia säädettäessä on yksinkertaisesti tapahtunut tahaton virhe lain sanamuotoa kirjoitettaessa ja että sanan ”pienempi” sijasta lakiin kirjoitettiin vahingossa sana ”suurempi”? Tähän viittaisi se, että lain esitöiden mukaan aikaisempaa käytäntöä ei ollut tarkoitus muuttaa. Maksimiarvoa määritettäessä pienimmän arvon periaate olisi myös johdonmukaisempi kuin suurimman arvon periaate. Olisiko tarpeen tarkistaa lain sanamuotoa?